Perinteinen varjoteatteri

Varjoteatteria on historian aikana esitetty niin Aasiassa, Afrikassa kuin Euroopassakin. Noista esitysmuodoista voidaan käyttää termiä traditionaalinen tai perinteinen, minkä tarkoitus on tehdä ero modernin ajan varjoteatteriin. Osa perinteisistä muodoista on jo kadonnut, mutta osaa harjoitetaan edelleen. Eräät ovat säilyttääneet vuosisatoja vanhan muodon, osaan puolestaan on yhdistynyt vaikutteita nykykulttuurista.  

Varjoteatterin syntymä on hämärän peitossa. Kun esityksen valo sammuu, katoavat samalla varjotkin, eikä esityksestä jää kuin muisto. Paljon on esitetty kysymyksiä: milloin ja missä varjoteatteri syntyi - ehkä eri paikoissa historian aikana? Mitä reittejä se kulkeutui, kenen toimesta ja ketkä sitä esittivät? Näihin on eri tutkijoilla ristiriitaisiakin väittämiä. Joitain tiedon murusia on kuitenkin jäänyt, joista on yritetty päätellä asioiden kulku. Näitä lähteitä ovat esimerkiksi löydetyt nuket, kirjalliset lähteet, kuvat, sanojen etymologia ja suullinen perimätieto. Tämän lisäksi on tehty vertailevaa tutkimusta eri perinteiden välillä ja siten yritetty päätellä vaikutussuhteita. Varjoteatterin synnystä kerrotaan paljon myyttisiä ja kiehtovia tarinoita. Eri kansoilla on usein oma mieleenpainuva kertomus, kuinka kaikki sai alkunsa. Uudemman tutkimuksen myötä monet niistä ovat kuitenkin todettu virheellisiksi. Yleisesti monet tutkijat uskovat varjoteatterin syntyneen jossain päin Aasiaa. Yleisin oletus on Intia, mutta myös Keski-Aasian aroja on arveltu alkukodiksi.

Ensimmäisiksi esityspaikoiksi on arveltu myös luolia. Luolissa on pidetty uskonnollisia seremonioita ja mahdollisesti tulen valossa varjoesityksiä. Ehkä kankaitakin on pingotettu luolien suuaukoille. Tällainen paikka on uskottu olevan eräs luola Intiassa. Paikalta on löydetty siihen viittaava kaiverrus, joka aijottuu 200-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Kreikkalaisen filosofi Platonin (427-347 eaa) kuuluisassa luolavertauksessa on käynnissä eräänlainen varjoesitys. Se on kuitenkin ennen kaikkea ajatusleikki näkyvän maailman illusorisesta luonteesta, eikä ole varmuudella tietoa esitettiinkö antiikin Kreikassa sellaisia.

Paimentolaiskansojen rituaalit

Varjoteatteri on mahdollisesti syttynyt eloon ensimmäistä kertaa Keski-Aasiassa. Sen aroilla eli lukuisia eri vaeltavia paimentolaiskansoja. Esimerkiksi skyytit (600-200 eaa) osasivat valmistaa kauniita siluetteja nahasta. Shamanismia harjoittaneet paimentolaiset käyttivät telttoja, joiden siällä oli valkea. Saattaa olla, että siluetteja käytettiin varjokuvien luomiseen uskonnollisissa rituaaleissa telttojen sisällä. Aasiassa Turkestanin alueella varjoteatteria merkitsevä sana tarkoittaa kirjaimellisesti teltassa tapahtuvaa esitystä. Esimerkiksi arojen turkkilaiset ja mongolialaiset kansat säilyttivät nahkaisissa laukuissaan huopaisia figuureja, jotka esittivät jumalia, esi-isiä ja edesmenneitä sukulaisia. Samoin mantsurialaisilla oli tuohesta tehtyjä ihmisten ja eläinten hahmoja shamanistisia rituaaleja varten. Arojen kansat olivat myös liikkuvaisia. Heidän välityksellään varjoteatteri on voinut kulkeutua Egyptiin ja Intiaan. Tai he ovat voineet olla linkkinä eri mantereiden välillä.

Egyptiläinen ja arabialainen varjoteatteri

Egyptin ja Persian alueella on muinoin esitetty varjoteatteria. Sen elävä perinne on kuitenkin jo katkennut. Varhaisimmat lähteet viittaavat 1100- ja 1200-luvuille. On kiistanalaista kulkeutuiko varjoteatteri sinne paimentolaiskansoilta vaiko ehkä Intiasta. Egyptiläisissä varjonukeissa on nimittäin samankaltaisuuksia intialaisten kanssa. Molemmilla ne ovat muutoin valoa läpäisemättömiä, lukuunottamatta koristeellista, pitsimäistä rei'itystä.

Egyptiläistä varjoteatteria kutsutaan myös mamelukkien varjoiksi. Mamelukkien aikakausi oli 1250-1517 jaa. Alunperin mamelukit olivat Keski-Aasiasta tuotuja orjia turkinsukuisesta kansasta (mamelukki tarkoittaa arabiaksi orjaa). Heidät tunnettiin taitavina sotureina ja ratsastajina. Ajan myötä heistä muodostui sotilaskasti, joka anasti vallan ueampaan kertaan Egyptissä. Ensimmäinen autenttinen lähde on kirjoitus, jossa mainitaan mamelukkisulttaanin pakottaneen vastahakoisen suurvisiirin katsovan varjoteatteria kanssaan vuonna 1171.

Varjonuket olivat kamelinnahasta tehtyjä siluetteja, joissa ei ollut liikkuvia osia. Ne esittivät eri hahmoja ja yhdessä kuvassa saattoi olla useampikin, kuten sotilas ratsunsa kanssa tai laiva miehistöineen. Nuket olivat valoa läpäisemättömiä, mutta ne olivat rei'itetty luodakseen koristeellisuutta. Lääkäri Muhammad ibn Daniyal (noin 1248-1310) kirjoitti kolme käsikirjoitusta varjoteatterista, joita esitettiin 1200-luvulla. Ne ovat komedioita ja tekevät pilkkaa mm. lemmenasioista.

Osmanien valtakunta levittää varjoteatteria

Anatolian alueella elää edelleen viihteellinen karagöz-varjoteatteri. Se on ollut teatteriperinne Välimeren alueella ennen missä vain Osmanien valtakunta hallitsi (tunnetaan myös Ottomaanien valtakuntana). Turkki on Osmanien historiallinen jälkeläinen ja senpä vuoksi teatterityyliä kutsutaan myös turkkilaiseksi varjoteatteriksi. Siellä se on yhä elävä perinne. Osmanien valtakunnan mukana teatteri levisi hallitsemilleen alueille. Kreikassa sitä esitetään edelleen ja tunnetaan nimellä karagiozis. Muita alueita olivat Balkan, Syyria, Tunisia ja Algeria, sekä Egypti, sen jälkeen kun mamelukkien teatteri katosi sieltä.

Karagözin on uskottu polveutuneen egyptiläisestä perinteestä. Varhaisimpia mainintoja on varmuudella 1500-luvulta, mutta todennäköisesti sitä on harjoitettu jo aikaisemmin. Tutkimusmatkailija Evliya Çelebi (1611-n.1684) väittää, että varjoteatteria esitettiin Osmanien palatsissa jo 1300-luvulla. On myös esitetty teoria, että se olisi kulkeutunut arabialaisten kauppiaiden mukana Jaavalta. Karagözissä on nimittäin monia yhteneväisiä piirteitä jaavalaisen varjoteatterin kanssa, mm. keskussiluetin (göstermelik) käyttö esitysten alussa.

Karagözin alkuperään liittyy groteski syntytarina. Osmani-imperiumin sulttaani Selim I valloitti mamelukkien Egyptin 1517. Hänelle esitettiin mamelukkihallitsijan teloitus toisintona varjonukkien muodossa. Esitys oli dramatisoitu niin, että köysikin katkesi kahdesti ennen kuin entinen hallitsija saatiin hengiltä. Sulttaani ihastui näkemäänsä, antoi suuren palkkion esittäjälle ja kutsui hänet hoviinsa Istanbuliin esiintymään.

Valtakuntaan laadittiin asetukset, jotka tekivät mahdolliseksi esittää näytelmiä ja tehdä nukkeja islamia loukkaamatta. Jumaluusoppineet perustelivat asiaa sillä, että kuvio, jonka läpi voi nähdä tai joka on täynnä reikiä ei voi olla koraanin tarkoittama kuva, jonka tekeminen on kiellettyä.

Karagöz-esitykset ovat hyvin viihteellisiä ja näytelmien huumori perustuu kommelluksille, väärinkäsityksille ja hahmojen sanailulle. Esitykset ovat pienimuotoisia soveltuen esitettäväksi kahviloissa, joiden miespuolisille asiakkaille uskaliaat ja kaksimieliset kaskut ovat olleet mieluista kuultavaa. Näytelmiä on esitetty myös merkittävien perhetapahtumien yhteydessä ja Ramadanin aikaan. Karagöziä on aikaisemmin ehkä esittäneet romanit. Juutalaiset joutuivat karkotetuksi Espanjasta 1500-luvulla ja saadessaan turvapaikan Turkista heistä tuli myös varjoteatterin esittäjiä.

Karagözin hahmot ja esittäminen

Esityksissä käytetään yleisölle tuttuja hahmoja. Näytelmien keskushahmo on Karagöz, jonka nimeä teatterimuoto kantaa, ja se tarkoittaa mustaa silmää. Karagöz on rahvaanomainen ja vastapainona hänellä on usein keskustelukumppanina järkevä ja hillitty Hacivat. Heidän kohtaamisesta koomiset tilanteet lähtevät syntymään. Karagözillä hyvätkin aikomukset menevät pieleen hänen innostuessaan liikaa tai liioitellessaan epäoleellisia asioita. Järkevää puhetta on vain siteeksi ja vuoropuhelut perustuvat väärinkäsityksiin, murteellisiin ilmaisuihin tai puhevikoihin.

Kahden päähahmon rinnalla on parikymmentä muuta helposti tunnistettavaa hahmoa, kuten hienosteleva keikari Çelebi, oopiumin polttelija Tiryaki ja kyttyräselkäinen kääpiö Bebe Ruhi. Lisäksi on iso kavalkadi juopporatteja, poliiseja, ryöväreitä, ilolintuja. Lisäksi on stereotyyppisesti karrikoituja hahmoja eri Osmanien valtakunnan kansoista ja lähialueilta: juutalainen, afrikkalainen, arabi, tataari, albanialainen, armenialainen, frankki jne. Kukin hahmo puhuu omaa murrettaan, laulaa kansansa lauluja ja heidän suuhunsa laitetaan eri sanallisia väärinkäsityksiä. Hahmot voivat esiintyä erilaisissa rooleissa kulloisenkin näytelmän tarinan mukaan. Lisäksi esityksissä on kulisseiksi tarkoitettuja siluetteja, kuten talo, sairaala, kylpylä. Myös muita tarinan vaatimia siluetteja käytetään: kaloja, veneitä yms. 

Varjokankaana on valkea ohut puuvillakangas, kooltaan noin 100 x 80 cm. Varjomestari (hayali) seisoo sen takana vieressään valonlähde. Siluettinuket on esitetty profiilissa eli sivusuunnassa. Ne on tehty nahasta, joka on värjätty ja koristeellisesti rei'itetty. Läpikuultavat nuket painetaan varjokankaan pintaan, jolloin värit näkyvät yleisöllekin. Nuket ovat kooltaan 25-40 cm riippuen kuinka tärkeitä hahmoja ne ovat esityksessä. Tarpeistona olevat varjot ovat tätä pienempiä. Nukeissa on pyöreä reikä, johon laitetaan vaakasuora keppi liikuttamiseen. Yleensä yksi, joskus kaksi. Liikkuvien osien määrä vaihtelee. Karagöz pääsankarina on tavallista monipuolisemmin toimiva. Hänellä on muita hahmoja pidempi ja liikkuvampi käsi. Hänen hattunsa on saranoitu ja se voi lennähtää paikoiltaan paljastaen hänen kaljunsa. Joskus myös hänellä on suhteettoman isot sukukalleudet.

Yksi esitys koostuu neljästä kohtauksesta. Hayali nukettaa siluetteja ja lausuu niiden vuorosanat. Varjomestarin lisäksi voi olla avustaja tai soittaja (yleisin instrumentti on tamburiini), joka tarvittaessa esittää vuorosanoja tai laulaa. Eri nukeilla on oma tunnussävelensä esiintyessään ensimmäistä kertaa, samoin kuin omanlaisensa puheäänensä.

Kreikkalaisessa karagiozissa on omat alueelliset omalaatuisuutensa. Hahmot ja kangas ovat hiukan suurempia. Hahmot ovat Kreikan oloihin soveltuvampia, kuten italialainen, merimies ja ateenalainen.

Versio 16.10.2023